Elämää Harveyn jälkeen

Vaan muutama päivä sen jälkeen, kun saavuin tänne Texasiin, hurrikaani Harvey iski. Mä en oo ikinä nähny / kokenu mitään luonnonkatastrofia, joten tää kaikki oli mulle ihan uutta. Se oli ja on yhäkin niin iso juttu, etten millään pysty sivuuttaa sitä. Senpä takia mun blogi tällä kertaa, kertoo hurrikaani Harveysta ja elämästä sen jälkeen (mun näkökulmasta tietenkin).

Saavuin keskiviikkona ja mun host-perhe kerto mulle, että tänne on tulossa myrsky ja tosi paljon sadetta. En kauheesti aatellu siitä mitään, koska en millään osannu kuvitella, mitä se oikeesti tarkotti. 

Perjantaiaamuna mun host-äiti herätti mut ja halus lähtee kauppaan. Se halus näyttää mulle, miten “hulluu” kaikki oli. Kaikki vesi, leipä, hedelmät yms. oli loppu ja ihmiset osti kauheesti ruokaa ihan hädissään.

Pahin sade tuli meille lauantaina. Illalla meijän piha tulvi jo ihan kunnolla ja siellä oli yli metri vettä. Tässä vaiheessa aloin vihdoin ymmärtää, ettei tää oo mikään vitsi ja se iski viimeistään siinä vaiheessa, kun vettä alko tulla myös sisään. Me oltiin ihan super onnekkaita, koska meillä tuli vettä vaan yhteen huoneeseen ja meijän autotalliin, eikä niihinkään kauheen paljoa.

Me vietettiin seuraavat pari päivää sisällä. Me leivottiin, katottiin leffoja ja keksittiin vaikka mitä kivaa tekemistä. Meillä oli tosi hauskaa yhessä ja sain tutustuu mun perheeseen entistäkin paremmin. Mutta kaikilla oli kuitenkin lähes koko ajan mielessä, kuinka huonosti asiat joillain toisilla oli. Senpä takii heti, kun sade loppu ja meijän oli mahdollista lähtee ulos, me lähettiin auttaa ihmisii. Käytiin kahtena päivänä kahdessa eri talossa repimässä seinii ja lattioita, ja kannettiin paljon pilalle mennyttä tavaraa pois. Kumpanakaan päivänä, me ei tunnettu näiden talojen asukkaita. Suurin osa ihmisistä, jotka oli tullu auttamaan ei tuntenu niitä ihmisii (keitä ne oli auttamassa), eikä sillä ollu mitään merkitystä. Ihmiset oli valmiita auttamaan toisiaan, riippumatta siitä ketä ne oli, kuuluko ne samaan kirkkoon tai asuko ne samassa kaupungissa.

Se oli sydäntäsärkevää kerätä sieltä veden seasta pienen vauvan vaatteita ja leluja, sekä jonkun vanhemman pariskunnan valokuvia ja niin paljon kaikkea muutakin tavaraa. Jotkut oikeesti menetti kaiken mitä omisti. Oli ihanaa, että me saatiin auttaa näitä ihmisiä, mutta olisin halunnu tehdä vielä niin paljon enemmän.

Tää kokemus opetti mulle tosi paljon. Sain nähdä, millasia ihmiset täällä oikeesti on ja miten hyväsydämisiä ja välittäviä kaikki on. Eteenkin nyt, kun kaikkien apua oikeesti tarvitaan.

Me oltiin mukana järjestämässä keräystä, johon ihmiset pysty tuomaan kaikkea tavaraa, ruokaa ja muuta, mitä sitten annettiin niitä tarvitseville. Sen piti kestää monta tuntia, mutta noin 45 minuutissa meillä oli niin paljon tavaraa, että jouduttiin käännyttää ihmisiä pois.

Musta kaikkein upeinta oli vaan nähdä, miten ihmiset autto toisiaan. Niinkun kerroin, meijänkin taloon tuli vettä ja meijän autotalli tulvi, mutta mun perhe kuuden lapsen kanssa halus silti lähtee ensin auttamaan ihmisiä, joilla oli asiat vieläkin huonommin ja vasta sen jälkeen keskittyy meijän omaan taloon.

Tää oli ihan uskomaton alku mun vaihtovuodelle. Tosi moni on sanonu mulle, että saavuin pahimpaan mahdolliseen aikaan, mutta ne on väärässä. Mä saavuin parhaaseen mahdolliseen aikaan. Sain ite olla täällä näkemässä ja kokemassa, miten koko kaupunki (ja koko tää alue, joka koki tän hurrikaanin) tuli yhteen, avas kotinsa vieraille, autto toisiaan, itki ja suri toistensa puolesta ja osas myös nauraa ja iloita kaiken tän keskellä. Tää kaikki sai mut rakastamaan tätä paikkaa ja mun perhettä vieläkin enemmän ja oon niin onnellinen, että saan olla just täällä, just näiden ihmisten kanssa.

Muistakaa pitää huolta itsestänne ja toisistanne!

xx Anna